Minulle ei ikinä tule täysin selviämään, miksi tätini testamenttasi minulle asuntonsa Vuosaaresta. Ehkä hän oli kuullut, että olen käynyt töissä Itä-Helsingin saaristossa viime vuodet?
Kesällä 2014 sain tietää, että tätini (jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen) on saattohoidossa. Hän kutsui minua käymään luokseen sairaalaan. Kun olin lähdössä sairaalalle, hän ilmoitti minulle, että on nyt liian väsynyt näkemään ketään. Hän kuoli samalla viikolla. Niin epäuskottavalta kuin kaikki tuntuukin, posti toi kirjeen lakiasiaintoimistolta. Kirjeessä oli testamentti, testamentissä minun nimeni.
Testamentin nojalla minulle jäi kaksio Vuosaaresta Purjetieltä (+velkaa perintöveroista). Harkittuani asiaa muutin asuntoon. Aloin siivota, hämähäkinseittejä roskiin, lääkkeitä apteekkiin, vaatteita hyväntekeväisyyteen.
Asunnon seinällä oli julistetauluja laivoista ja merimiehistä, joitain vanhoja koulukuviani, kuvia tädistäni ja (kuten myöhemmin selvitin) hänen elämänsä rakkaudesta nuoruuden vuosilta. Luulisin, että tätini uskoi astrologiaan, ja saattaa olla, että kuolemansa jälkeen hän ajatteli kohtaavansa nuoruuden aikaisen rakkautensa uudelleen. Tädilläni ei ollut omia lapsia.
1970-luvun lopulta lähtien hän oli pitänyt muotivaateliikettä Helsingissä Yrjönkatu 1:ssä. Muistikuvani hänestä ovat lähinnä lapsuuteni 80-luvulta, jolloin kävimme vierailemassa tätini liikkeessä vanhempieni kanssa. Muistan tätini persoonallisen tyylin pukeutua, elehtiä, hän puhui paljon. (Ehkä hän lopulta peitti puhumisellaan vähintään yhtä paljon kuin ilmaisi.)
Ajatellessani asioita kuljin paljon pitkin Vuosaaren metsiä ja rantoja yksin. Hakeudun mielelläni luontoon, saa olla rauhassa; happea ja liikuntaa, tilaa omille ajatuksille. Ekologisesti kestävä elämä on mielestäni tällä hetkellä ihmisen tärkeimpiä tavoitteita, jos asiaa ajattelee historian ja filosofian kanteilta.
Varsin usein luonnossa kulkiessa havaitsen jotain kiinnostavaa. (Olen itse aika hiljainen, muodista en ymmärrä juuri mitään, parturissa kävin viimeksi vuonna 2001 - ja se oli virhe.) Kävelin usein tietyn palstapuutarhaniityn viertä, jota rajaa merenlahteen laskeva puro rantalehdossa, toisaalla mäntyjä ja koivikoita kasvavat saarekkeet. Selvitin kartasta, että alue on Fallbacka. Vuosaari-Seura välittää alueelta palstoja.
Lähetin hakemukseni Vuosaari-Seuralle, toiveena aarin verran viljelymaata omaan käyttöön. Varhain keväällä minuun otettiin yhteyttä ja tarjottiin palstaa, jota menin katsomaan. Laatikossa oli edellisen viljelijän jättämiä työkaluja, rautalapio, talikko, sirppi...
Maa oli täynnä juurakoita ja kovaa. Sain kuulla, että viime vuosina sitä ei juuri oltu viljelty. Minulla ei ollut viljelykokemusta. Tai sen verran, että lapsena olen ollut perunaa nostamassa ja saaristossa vietettyinä kesinä olin pitänyt pientä ryytimaata vanhassa ruuhessa (siitä salaatit lautasen reunalle ja tillit kalaruokiin).
Filosofiaksi otin, että oman ravinnon kasvattaminen on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista: etsi sopivaa maata ja piilota sinne siemen. Vaikka itänyt peruna. Syksymmällä voit nostaa maasta kymmenisen uutta perunaa. (Aiempien vuosisatojen maaseudulla asunut ihminen tuskin on ollut meitä kehittyneempi näissä jutuissa.)
Siitä se lähtee. Vietin pitkiä iltoja lapioiden ja kitkien, laihduin, minulla oli kivaa. (Punttisalin huonossa ilmassa raudan nostelu tuntuu minusta lähinnä huonolta vitsiltä.) Arvaisin, että työteliästä aikaa maata muokatessa vierähti noin 50h, koko ajan keksii kyllä uutta tehtävää, palsta ei tule ikinä valmiiksi!
Onneksi toukokuulla työ vauhdittui kun paikalle tassutteli apuvoimaa pienen karhun muodossa!
Moi! Ja sit mennään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti